Mont Ventoux 2017

“Mont Ventoux on Pahan jumala, jolle täytyy tehdä uhrauksia. Se ei anna koskaan anteeksi heikkoutta ja vaatii epäoikeudenmukaisen määrän suojelurahaa kärsimyksinä.” Näin kertoilee ranskalainen filosofi ja pyöräilyn ystävä Roland Barthes vapaasti suomennettuna Provencen jättiläisestä (tai Pedosta), joka on tuttu ainakin kaikille ammattilaispyöräilyn ystäville. Ja nyt myös eräälle suomalaiselle yleisjuoksijalle ja pyöräilyn ystävälle.

Rakkaalla lapsella on monta lempinimeä, joista eräs, Kalju Jättiläinen kuvaa myös hyvin paljasta 1912 metriin kohoavaa kalkkikivistä huippua. Tämä vaikuttava ja pelottava jätti sattui sijaitsemaan lomamme ensimmäisen tukikohdan lähettyvillä ja viestitteli seireenien tavoin viikon ajan olemassaolostaan. Kreikkalaisen mytologian mukaan seireenit repivät lopulta pauloihin joutuneet merimiehet kappaleiksi ja sama kohtalo pelotti myös allekirjoittanutta sen jälkeen, kun olin päättänyt käydä kokemassa vuoren helteisenä lauantaipäivänä pyörän sijasta juosten. Ehkä pääsisin vuonna 1967 Ranskan ympäriajossa kuolleen Tom Simpsonin seuraan vuoren legendaksi? Simpson lyhistyi nousun aikana vatsavaivojen, kuumuuden, alkoholin ja amfetamiinin vaikutuksesta, joista kolme ehti tulla tutuksi lomaviikon aikana.

Päätöksen jälkeen aloin valmistautua niin henkisesti kuin fyysisesti. Tiivistetymmin jännitti ja pelotti. Maanantaina Provenceen tultaessa lämmintä oli 38 astetta ja illalla iltalenkin aikaan edelleen 36. Jonkun verran siis lämpimämpää kuin viime aikoina Suomessa. Sama keli jatkui läpi viikon. Kylkiäisenä vielä oli täysin tyyntä. Kävin sinnikkäästi aamu- ja iltalenkeillä tiistaista torstaihin, mutta vähemmän yllättäen tässä ajassa ei tapahtunut minkäänlaista lämpöakklimatisaatiota. Jalat olivat täysin kuutamolla, syke tapissa, hikoilin kuin sika ja joka kerta teki mieli lopettaa noin sadan metrin jälkeen. Kiukulla sain vedettyä lenkit loppuun asti, vaikka aika hoiperteluksihan se lopulta aina meni. Perjantaina keli muuttui siten että tyyni ilma väistyi mistraalin tieltä mutta lämpö säilyi. Samalla pidin lepopäivän juoksusta ja tankkasin illalla muutakin kuin paikallisia juomia. Nukkumatti ei jostain syystä tullut vierailulle.



Keli huomioiden tarjolla oli lähinnä huonoja vaihtoehtoja, mutta strategiaksi muodostui aikainen lähtö lauantaina. Yöllä lämpötila oli viikolla viileimmillään noin 25 asteen kieppeillä, mutta nyt sattui hieman viileämpi päivä. Auton lämpömittari näytti 22 astetta, mutta Bédoinissa vain 15 astetta klo 5:45 mikä oli suorastaan miellyttävä keli. Fiilis nousi matkalla kun näki vuoren auringonnousun aikaan, näky oli niin vaikuttava, että piti ihan ääneen kiroilla muutama minuutti sen hienoutta.

Pientä huolta aiheutti nesteen ja energian riittäminen. Huipulla on yksi ravintola ja noin viisi kilometriä huipulta toinen, mutta oletuksena oli että kyseiset paikat eivät olleet auki tähän aikaan vuorokaudesta. Toinen vaihtoehto olisi ollut myöhäisempi lähtö, mutta tällöin lämpötila olisi ollut sitten koko matkan ajan huomattavasti kovempi. Oli siis että oli pärjättävä niillä eväillä mitä sai kannettua mukanaan.

Juoksureppuun mahtui etutaskuihin kaksi puolen litran vesipulloa ja taakse yksi kahden litran pullo. Kolme litraa 43 km matkalle ko. reitillä tuntui aivan liian vähältä, mutta näillä mentiin. Lisäksi en löytänyt mistään energiageelejä, joten energia oli napattava karkeista ja kuivatuista hedelmistä. Näitä taas ei mahtunut oikein reppuun mukaan. Nappasin vielä lähtiessäni toiseen käteen puolen litran vesipullon, joten kaikkinensa sain mukaan 3,5 litraa vettä.

Perillä odotti viileämmän kelin lisäksi toinen yllätys. Samaan aikaan järjestettiin Ventouristin pyöräilykisa mikä tarkoitti että matkalla riitti seuraa ja kannustusta aivan valtavasti. Liikkeellä oli käsittääkseni tuhansia pyöräilijöitä ja sain aamun aikana satoja tsemppauksia, peukutuksia, läpsyjä, chapeauta, respectia ja ties mitä näiltä maanteiden herrasmiehiltä. Samalla päätin heittää romukoppaan suunnitelman siitä että ottaisin mahdollisimman iisisti (lue: kävele myös välillä) ja päätin mennä juosten koko matkan jos vain suinkin siihen pystyisin.

Aloitin nousun jännittyneenä mutta innostuneena. Nousu voidaan jakaa kolmen osaan. Näistä ensimmäinen noin 5,5 km pitkä osuus Bédoinista (300 m) St. Esteveen (541 m) on suht “helppoa” eli keskijyrkkyydeltään maltillista (4,4 %) tietä. Alkumatka meni tunnustellessa ja vauhti pysyi aika vakiona. Pätkän loppua kohti tie muuttui vähän jyrkemmäksi ja samalla hengitys raskaammaksi. Jalat tuntuivat kuitenkin selvästi paremmilta kuin aiempina päivinä mikä johtui myös varmasti suurelta osin viileämmästä kelistä. Ei ongelmia siis tässä vaiheessa.

Heräilevä jättiläinen

Seuraava metsäosuus onkin sitten huomattavasti brutaalimpi. St. Estevestä (541 m) Chalet Reynardiin (1417 m) on matkaa 9,5 km ja nousumetrejä kertyy mukavat 876 eli keskijyrkkyys koko pätkällä on yli 9 %. Ja mukana on tietysti myös selvästi jyrkempiä osuuksia. Heti St. Esteven jälkeen sai alkaa tehdä ihan kunnolla töitä että pystyi juoksemaan. Tankkailin välissä vettä ja otin vähän purtavaa mutta syömiset jäivät vähiin. Energiaa tuntui kuitenkin riittävän, joten en kantanut tästä suurempaa huolta. Pyöräilijöitä alkoi hiljalleen lipua myös jonkun verran ohi mikä sai tsemppaamaan ettei nousu menisi kävelyksi. Kilometrit ja metrit tuntuivat kestävän ikuisuuden ja viihdytin itseäni lukemalla tiehen kirjoitettuja viestejä samalla peukutellen ohitteleville pyöräilijöille. Oma raastovaihe oli jo siinä pisteessä että suusta ei irronnut enää kommentteja, mutta tsemppaukset toivat valtavasti lisäbuustia. Ja ei se ollut helppoa pyöräilijöilläkään, vauhti oli erityisesti jyrkimmissä kohdissa suurin piirtein samaa kuin itselläkin.

Lopulta edessä näkyi Chalet Reynard ja tiesin että tässä vaiheessa nousu helpottuu hieman sillä nyt muutamaan kilometriin ei olisi tiedossa aivan pystysuoraa seinää. Toisaalta tässä vaiheessa alkoi tuulla vastaan aika kovaa ja aurinkokin tuli ilahduttamaan, sillä metsän siimeksessä oli saanut olla suht suojassa koko nousun ajan. Chalet Reynardilta on matkaa huipulle reilu 6 km ja kun juoksu oli kulkenut tähän asti hyvin niin päätin että loppumatka mennään niin kovaa kuin pystyy. Takaisinkin olisi vielä tultava, mutta murehtisin tätä vasta huipulla. Lisää voimia tuli mahtavasta näkymästä, sillä vuorenhuippu avautui koko komeudessaan metsäosuuden loputtua.

Lähtöpaikalla

Muutama kilometri tuntui menevän tämän voimalla kuin lentäen, mutta vastatuuli ja pari tuntia kestänyt yhtäjaksoinen kipuaminen alkoi jo tuntua entistä pahemmalta jaloissa. Nousussa kovimmilla oli pohkeet, mutta nousun aikana myös oikea nivunen (vanha vaiva) ja vasen polvi (uusi vaiva) olivat alkaneet kipuilla, mutta nämä unohtuivat kyllä lopun raastovaiheessa. Puolitoista kilometriä ennen huippua on Tom Simpsonin muistomerkki, jonka jälkeen loppu onkin taas aivan pystyseinää. Tässä vaiheessa hengitys vinkui viimeisiään, mutta lopulta urakka (tai sen ensimmäinen vaihe) oli takana ja pääsin suht reporankana huipulle. Täällä tapasin mm. alkuvaiheessa minut ohittaneet brittiherrasmiehet, jotka tulivat paiskaamaan tassua ja ihmettelivät että miten olin voinut tulla jo perille. He olivat olleet itsekin vasta viitisen minuuttia huipulla eivätkä voineet uskoa että olin tullut samaa reittiä. Vaihdettiin kuulumiset ja otettiin asiaankuuluvat yhteiskuvat! Vedin henkeä ehkä vajaan vartin verran, join litran vettä ja söin vähän, jonka jälkeen olin valmis jatkamaan takaisin.

Ensimmäiset askeleet jyrkkään alamäkeen tuntuivat “melko” jäykiltä, mutta äkkiä ne jalat siitä tokenivat. Paluumatkalla tuli vastakarvaan vasta suurin osa pyöräilijöistä, jotka tsemppasivat niin paljon että matka sujui mukavasti peukutellen takaisin ja läpsyjä antaessa. Keli oli lämmennyt selvästi ja minulla oli enää vettä jäljellä litran verran ylhäältä lähtiessä mikä oli liian vähän. Hikoilin ja nestehukkaa pukkasi, mutta jouduin silti pysähtymään pari kertaa pissatauolle. Paluumatka Chalet Reynardille meni vielä rennosti rallatellen, mutta jyrkempi metsäosuus alkoi syödä jalkoja tehokkaasti ja ehkä jossain puolivälissä matkaa reidet olivat jo aika hakatut. Matka sujui kuitenkin rennon vauhdin puolesta samalla tavalla mutta töitä joutui tehdä selvästi enemmän. St. Esteven kohdalla olin jo tosi uupunut ja loivempaan alamäkeen sai jo ihan työstää. Lämpökin oli jo melkein edellispäivien lukemissa, mutta lopulta tuttu liikenneympyrä oli edessä ja reissu takana!

Huipulla

Autolla olo oli uupunut mutta onnellinen. Sain kokea pyöräilyklassikon ja vieläpä sen harrastajien keskellä. Matkaa gps:n mukaan kertyi suuntaansa 21,5 km ja nousu(ja lasku)metrejä 1612. Pyöräilyharrastajien keskuudessa asiasta voi kinastella tappiin saakka, mutta Mont Ventoux on Alpe d’Huezin kanssa mielestäni ne kaksi suurinta klassikkoa Ranskan ympäriajossa. Ventoux on yksinkertaisesti brutaali nousu. Se on pitkä, jyrkkä ja usein sekä helteinen että hirvittävän tuulinen (ennätyslukemat 320 km/h). Varsinkin lopussa ollaan perimmäisten asioiden äärellä, kun tuuli yltyy ja aurinko heijastelee peilin tavoin puurajan yläpuolella paljaista savikivistä ja asfaltista ilman pienintäkään pakopaikkaa. Itselle sattui hyvä tuuri kelin suhteen, sillä lämpötila ei ollut aivan edellisten päivien tasolla ja tuulikin oli huipulla siedettävä.

Loppunousu

Hyvä kysymys on että miksi? Tietysti päällimmäisin syy oli se että kovana pyöräilyfanina halusin kokea legendaarisen nousun myös itse. Juoksu on kuitenkin “päälajini”, joten kulkutavaksi valikoitui juoksu. Ja toivottavasti tämä palvelee myös tulevia koitoksia juoksun saralla! Voin ainakin sanoa että nyt voi taas jatkaa eteenpäin yhtä hienoa kokemusta rikkaampana.

Asiasta kiinnostuneille voin vinkata että heinäkuun loppupuolella samalla reitillä järjestetään puolimaraton, jossa hyvänä puolena matka täytyy taittaa vain ylös asti. Lisäksi vuosittain järjestetään pyöräilykilpailuja, jossa mäkeä hinkataan mahdollisimman monta kertaa edestakaisin. Jos nämä eivät jostakin syystä sovi ohjelmaan niin aina voi katsoa Ranskan ympäriajoa ja hakea motivaatiota. Tänä vuonna reitti ei tosin poikkea Kaljulle Jättiläiselle.

Strava:
https://www.strava.com/activities/1040352106/overview